Hiljaisuuden toiminta riippuvuuksien hoidossa

Eva Kanerva

 

Riippuvuudet jaotellaan usein kolmeen alalajiin. On aineriippuvuutta - päihteistä tai lääkkeistä. Toiminnallisia riippuvuuksia ovat esimerkiksi peli- ja seksiriippuvuus. Kolmas alalajinsa ovat muut riippuvuudet, kuten läheisriippuvuus. Lääkkeiden ja päihteiden osalta riippuvuusoireyhtymä sisältyy psykiatriseen tautiluokitukseen. Riippuvuuksia hoidetaan muun muassa lääkehoidolla ja psykoterapialla.

Päihderiippuvaisilla ihmisillä vertaistuki on kuitenkin todettu yhdeksi toipumisen tehokkaimmista tukimuodoista. Kristillisessä päihde- ja toipumistyössä toteutetaan kaikkia näitä menetelmiä kristillisestä arvopohjasta käsin, monissa paikoissa myös hengellisiä välineitä, kuten rukousta, raamatunsanaa ja sielunhoitoa käyttäen. Lisäksi hiljaisuuden toiminta on tullut osaksi kristillistä toipumistukea.

Sininauhaliitto on yhteistyössä seurakuntien kanssa järjestänyt kolmipäiväisiä hiljaisuuden päiviä ja retriittejä myös riippuvuusongelmista kärsiviä ajatellen. Niissä on keskeistä ollut mahdollisuus runsaampaan henkiseen tukeen kuin retriiteissä tavallisesti. Ohjaajia on ollut enemmän kuin yleensä, ohjaajat ovat olleet päihdetyöhön perehtyneitä hengellisen työn tekijöitä ja rukoushetket sekä virikepuheet on sisällöltään räätälöity kohderyhmää ajatellen. Myös henkilökohtaisia keskusteluaikoja ohjaajien kanssa on tarjottu tavallista enemmän.

Lisäksi hiljaisuuden päivät on kynnyksen madaltamiseksi järjestetty paikoissa, joihin on ollut helppo tulla ja viivähtää vain osaksi aikaa. On korostettu vapautta liikkua ja viipyä vain sen verran kuin oma kärsivällisyys ja jaksaminen ovat antaneet myöten.

 Hiljentyminen on luonnollista rauhoittumista

 

”Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä.” (Matt. 14:23)

Useissa kohdissa evankeliumeja kerrotaan, miten Jeesus vetäytyi pois väkijoukosta, hiljaisuuteen rukoilemaan. Eikö kuulosta luonnolliselta? Jeesus meni työn ja toiminnan keskeltä välillä rauhoittumaan.

Rauhoittuminen – se on jo syntymästä tai kenties jo sikiövaiheesta äidin kanssa vuorovaikutuksessa kehittyvä kyky. Kun äiti on rauhallinen ja ohjaa lastaan rauhoittumaan, alkaa tämä vähitellen sisäistää rauhoittumisen keinot omikseen. Shh… hellä taputtelu… keinuva liike… tasainen hyrinä. Samalla tavalla aikuinenkin voi itseään rauhoittaa: kevyttä taputtelua polvien ulkosyrjiin tai olkapäihin, vuorotellen kumpaankin – ei mitään hätää, saa itselleen kertoa.

Ihminen hahmotetaan usein kokonaisuudeksi, jolla on fyysinen, psyykkinen ja henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Kun ihminen niin sanotusti asettuu hiljaisuuteen, vaikutus tuntuu kaikilla näillä ulottuvuuksilla. Koko keho saa rentoutua ja vapautua jännityksistä. Vireystilan on mahdollista laskea ja aivot voivat poistua pakene–taistele -valmiudesta, jolloin sekä harkinta- että vuorovaikutuskyky paranevat. Ohjatussa hiljaisuuden toiminnassa tähän voidaan käyttää fyysisiä harjoitteita, erilaisia hengitys- ja rentoutusmenetelmiä sekä traumaterapiasta lainattuja ”jokamiehen” konsteja.

Hiljaisuus tarjoaa siis fyysisesti ja psyykkisesti vakauttavan olosuhteen. Siinä on vähitellen mahdollista katsella elämäänsä, arvioida sitä uudelleen, tehdä valintoja ja ehkä varovaisesti käsitellä etenkin päihderiippuvaisilla usein hyvin traumaattista elämänhistoriaa. Kaiken tämän tulee tapahtua turvallisten ohjaajien johdolla. Ohjaajilla on vastuu tunnistaa osallistujien avuntarve ja ohjata heitä tarvittaessa muun ammattiavun piiriin. Hiljaisuuden retriitit yksilökeskusteluineen eivät korvaa esimerkiksi psykoterapiaa.

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” (Joh. 14.27)

Päihdehoitoyksiköissä tekemissäni haastatteluissa moni asukas on kertonut aamuhartauden olevan päivän paras hetki. Vaikka kaikki muut toimet saattavat jäädä tekemättä, tarve ehtiä ohjattuihin hiljentymishetkiin on suuri. Näin on tapahtunut riippumatta siitä, mikä uskonvakaumus henkilöllä on ollut.

Monella päihderiippuvaisella ihmisellä on erityinen kokemusasiantuntijuus rauhattomuudesta. Sisäinen ahdistus on saattanut kehittyä jo lapsuuden riittämättömän hoivan seurauksena. Päihde on tuonut siihen hetkellisen helpotuksen. Päihdemaailma on usein täynnä levottomuutta ja epävarmuutta jopa siitä, selviytyykö hengissä seuraavaan päivään. Monelle voi hiljaisuuden avulla aueta se, mitä voisi olla sanoin kuvaamaton rauha, jota maailma ei kykene tarjoamaan, mutta joka toteutuu yhteydessä Jumalaan.

Hiljaisuudessa voi avautua mahdollisuus etsiä itsestä sitä kohtaa, jossa yhteys Jumalaan saattaisi löytyä. Kun aivojen ”pintahälinä” tyyntyy, kuuluu Luojan ääni, elämän synnyttäjän ja ylläpitäjän elämänuskoa kannatteleva ääni. Se voi merkitä, kuten Stinissen asian ilmaisee, yhteyden saamista oman syvän olemuksen kanssa: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” (Ps. 139:14)

Hiljaisuudessa voi kokea hyväksyntää

 

”Rakkaus ei sano: Sinä olet sellainen ja tällainen. Vaan: Kuka sinä olet? Toisen syvyyttä ei voi luodata, hänen mahdollisuutensa ovat tyhjentymättömät. -- Sinä olet ääretön, sillä sinä olet Jumalasta.” (Stinissen)

Kun ajattelemme vertaistukiryhmän kokoontumista, ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen hiljaisuudessa yhteen kerääntyvien toipujien joukko, vaan pikemminkin ryhmä, jossa samankaltaisessa elämäntilanteessa olevat ihmiset jakavat keskustelemalla kokemuksia keskenään. Mutta yhdessä hiljentymiselläkin voi olla merkittävä psyykkistä toipumista edistävä ja ihmisen itsetuntoa hoitava vaikutus.

Kun tuhoavista riippuvuuksista kärsivien vertaisryhmä kokoontuu, kokoontuu yhteen usein myös häpeään sidottuja, omanarvontunnoltaan epävarmoja ihmisiä. Siksi hiljaisuus, jossa kokoonnutaan Kristuksen Ehdoitta hyväksyvän katseen edessä ottamaan vastaan Jumalan Ehdotonta rakkautta, voi olla mitä hoitavin.

Jokainen erottaa suojaavan katseen arvioivasta, röyhkeästä tai alistavasta. Jokainen meistä tietää, kun meitä katsotaan hellästi ja siunaavasti. Kun katsotaan meihin, eikä ohitsemme. Hiljaisuudessa saamme kohdata Kristuksen myötäelävän ja vastaanottavan katseen.

Hiljaisuus ei vaadi. Hiljaisuus on yhteyttä ilman keskinäistä vertailua. Hiljaisuus on tasa-arvoista. Meillä on kaikilla sama Isä taivaassa, jolle olemme yhtä arvokkaita; ihmisen poikia ja tyttöjä kaikki, saman Jumalan kuviksi luotuja.

”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt. 7:1)

Toisen määritteleminen on tuomitsemista: hänen itsemäärittelemisoikeutensa rikkomista ja tunkeutuvaa rajojen ylittämistä. Rakkaus kysyy aina: Kuka sinä olet? Rakkaus on hienotunteinen yksityisyyttä kohtaan. Se ei rajaa ihmistä ulkoisten suoritteiden tai niiden puutteiden mukaan, perintötekijöissä siirtyneiden ominaisuuksien tai rikkinäisissä ihmissuhteissa opittujen ehdollistumien mukaan, ei ulkoisen käyttäytymisen mukaan, vaan antaa tilan sisimmälle.

Yhdessä hiljentymisessä myös osallistujat opettelevat aistimista ilman arviointia, tuomitsemista ja määrittelemistä. Tällöin myös myötätunto itseä kohtaan voi kasvaa. Jokaisessa ihmisessä virtaa syvällä Jumalan antama henki; elämä, joka on rakkaudesta ja rakastamaan luotu.

Hiljaisuutta pitää opetella vähän kerrallaan

 

Riippuvuuksissa on kyse sairaudentiloista, joilla on vastineensa myös ihmisen fysiologiassa ja aivojen muutoksissa. Himo on kuitenkin fysiologisesti sellainen tila, joka hälvenee ajan kanssa. Siksi hoidossa on keskeistä aikalisän saaminen ja sen vähittäinen pidentäminen. Kun henkilökohtainen pohja on löytynyt ja ihminen motivoituu hoitoon, hiljaisuuden viljely on yksi mahdollisuus tukea toipumista.

”Ei päihdeasiakkailla ole yhtään vähemmän tarvetta pyhyyteen kuin muillakaan ihmisillä”, totesi eräs työntekijä aikanaan haastattelussani. Jos elämässä ei ole voinut koskaan luottaa keneenkään, hiljaisuudessa voi olla turvallisempaa kuin ryhmässä, jossa pitäisi antaa itsestään jotakin.

Toisaalta, kun ei mikään elämässä ole ollut pyhää, hiljaisuus voi herkistää rajustikin. Se mikä on hellää, paradoksaalisesti koskettaakin lujasti, joskus jopa sietämättömästi. Traumahistoria iskee takaumina kuin 3D-elokuvan otokset valkokankaalla. Siksi hiljaisuus ei ehkä voi aluksi olla liian venytettyä eivätkä aistilliset elementit liian intensiivisiä. Niin psykoterapiassa, vertaistukiryhmissä kuin hiljaisuudessakin turvan rakentaminen on keskeistä, jotta ihminen voisi toipua tai uskaltaa kohdata kipeitä asioita itsestään ja elämästään.

Hiljaisuus vähittäin pitenevissä jaksoissa on siten myös eräänlaista siedätyshoitoa. Se on siedätystä kestää rauhallista olemisen rytmiä repivään tottuneelle. Se on siedätystä katsoa omaa elämäänsä kaikkine rikkoutumisineen. Se on siedätystä oman syyllisyyden kohtaamiseen. Se on siedätystä, joka pikku hiljaa voi parhaimmillaan johtaa oman elämänsä hyväksymiseen – myös sen myöntämiseen, missä itse on toiminut väärin ja vastoin arvojaan. Se on siedätystä uskaltautua ansiottoman armon ja rakkauden kohteeksi, nöyrtyä ottamaan vastaan sovituksen lahja, pyytämään ja saamaan anteeksi. Toivo ja toipuminen lähtevät tosiasioiden myöntämisestä.

Hiljaisuuden ja rukouksen ensisijainen tavoite ei ole psyykkinen paraneminen

 

Kaikki eivät parane kokonaan tai lopullisesti riippuvuussairauksistaan kuten ei muistakaan sairauksista. Kun kristitty on rukouksessa ja hiljaisuudessa, ensisijainen tavoite ei olekaan psykoterapeuttinen, vaan suhde Jumalaan, siihen pääseminen ja juurtuminen. Mutta ihminen voi myös parantua, kun hän rukouksessa saavuttaa olemuksensa pohjimmaisen ytimen, jossa Rakkauden Hengen syvä virta liittyy ihmisen henkeen ja parantaa sitä.

Paavalikin kehottaa: ”Rukoilkaa lakkaamatta, älkää sammuttako Henkeä.” (Tess. 5:17, 19) Toisaalta, vaikka ihminen ei paranisikaan, hänen ei tarvitse olla toivoton ja hukassa. Hän ei ole yksin – hänellä on Isä Taivaassa ja Kristus kanssaan kaikkialla. Tämäkään toivon näkökulma ei ole sairastavalle vähäpätöinen.

Eräs päihderiippuvainen kuvasi tilaansa ennen retkahtamistaan päihteeseen: ”Jokainen solu huutaa saada lisää ainetta!” Kyse on sekä fyysisestä että psyykkisestä oireilusta. Idän kirkon traditiossa korostuu päättymätön rukous ja rukous himon sammuttamisen välineenä. Kun rukous, esimerkiksi Jeesus-rukous (Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä) erilaisine versioineen valtaa alaa jokapäiväisessä elämässä, tuhoavilta haluilta ja siten myös riippuvuuksilta heikkenevät otteet. Aika kuluu, huomio kiinnittyy muualle ja Pyhä Henki tekee työtään.

Raamatun kohtien mietiskely ja rukous ovat tehokaita välineitä muotoutua sisältä käsin uudelleen. Tekstit asettuvat peiliksi työstää omia asenteitaan, moraaliaan ja elämäntapaansa, mutta myös hoivaavat haavoittunutta. Omassa päässä yksin askaroiminen on kuitenkin tottumattomalle raskasta. Siksi on tärkeää, että mietiskelyyn saa ohjausta sekä ryhmässä että ainakin ajoittain myös yksilöllisesti.

Hiljaisuuden työskentely sopii ehkä parhaiten vaiheessa, jossa rakennetaan uutta identiteettiä. Kuka minä olen ilman päihteitä? Mikä on minun elämäni erityinen tarkoitus? Mitä Jumala haluaa vaikeuksillani minulle opettaa? Mihin Hän minua nyt kutsuu? Riippuvuudet aiheuttavat ihmisille huomattavan määrän kärsimystä kuten sairaudet monesti muutenkin. Usko ei aina raitista, välittömästi, kokonaan tai lopullisesti. Meillä ei monestikaan ole vastauksia Jumalan äärettömään tarkoitusten avaruuteen, mutta jo kysymyksenasettelun muutos voi tuoda elämään aivan uuden sisällön.

Kasvaminen itseksi Jumalassa

 

Kirkkoisä Augustinus on sanoittanut ihmisen suhdetta Jumalaan rukouksen muodossa: ”Sinä olet luonut meidät yhteyteesi ja meidän sydämemme on levoton, kunnes löytää levon Sinussa.” Stinissen puolestaan on kuvannut hauskasti sitä, miten Ihminen on luotu ikään kuin ”rakastumiseksi” Jumalaan – ei siis pelkästään rakastamaan tai olemaan Jumalan rakkauden kohteena.

Monilla tuhoavilla riippuvuuksilla tavoitellaan samankaltaista hurmostilaa kuin rakastumisessa kiihkeimmillään on. Jos ihminen olisi tässä rakastumisen tilassa suhteessa Luojaansa, tilan intensiivisyys luultavasti suojaisi tuhoavilta korvikeriippuvuuksilta. Näin onkin usein uskoon tulemisen alkuvaiheessa ja niillä, jotka saavat uskon raitistumisensa katalysaattoriksi.

Rakastumisen tilassa kaikki näyttäytyy ihanana. Sama koskee rakastumista Jumalaan. Rakastumisen tunne Jumalaankaan ei kuitenkaan kestä yleensä vuosia. Uskossa vaeltamisessa tulee erilaisia aikoja, myös rutikuivia erämaakausia.  Jos menetämme yhteyden syvään sydämen tasoon, putoamme helposti olemassaolomme tarkoituksettomuuden tunteeseen. Tämän edessä esimerkiksi psykologia tai lääketiede ovat usein voimattomia. Juuri silloin olemme helposti monien tuhoaviakin riippuvuuksia kutsuvien ahdistusten heiteltävänä.

Hiljaisuus voi hoitaa ihmistä silloinkin. Hiljaisuudessa voi muistaa omaa alkuperäänsä yhä uudelleen ja hengittää sisäänsä tuota ”paratiisin pyhää ilmaa”, uutta elämää. Vasta kun elämme syvästä olemuksestamme, Jumalan meihin kylvävästä rakkaudesta käsin, saatamme olla kokonaan oma, Jumalan luoma itsemme: ”Jumalassa me elämme, liikumme ja olemme.” (Apt. 17:28)

 

Kirjallisuus ja verkkosivut:

Häyrynen, Seppo – Kotila, Heikki 2003. Retriitti. Tie hiljaisuuteen. Helsinki.

Kanerva, Eva 2011. Onko elämällä väliä? Puhutaan elämän tarkoituksista. Jyväskylä.

Koski-Jännes, Anja 1998. Miten riippuvuus voitetaan? Helsinki.

Mattila, Kati-Pupita 2008. Arvostava kohtaaminen. Arjessa, auttamistyössä ja työyhteisössä. Jyväskylä.

Psykiatria 2008. Lönnqvist, Jouko – Heikkinen, Martti – Henriksson, Markku – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.). Jyväskylä.

Stinissen, Wilfrid 1981. Kristillinen syvämietiskely. Helsinki.

 

Kirjoitus on ilmestynyt Suomen ACC:n konferenssijulkaisussa 28.-31.1.2016

Sininauhaliitto

Sininauhaliitto on valtakunnallinen asiantuntija ja toimija päihteisiin sekä syrjäytymiseen liittyvissä kysymyksissä. Liitolla on 92 jäsenjärjestöä, jotka tekevät auttamistyötä kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta.